Tänään puhuttiin töissä - jep, päiväkodissa - nykyvillityksestä: lasten hoitoon tuominen, vaikka toinen vanhemmista olisi täysissä ruumiin ja sielun voimissa kotona. Syitä on monta ja olen valmis kumoamaan niistä 89%.
"Lapsi tarvitsee virikkeitä". No se saa niitä ihan riittävästi kotona puuhaillessaan vanhempiensa ja sisarustensa kanssa ihan arkisia juttuja. Tällaisia ovat esim. ulkoilu, värittäminen, siivoilu, lauta- ja palapelit, muovailu, ruuanlaitto ja leikkiminen. Aina lapsi ei tarvitse leikkeihinsä ja peleihinsä aikuista. Tylsistyminen kasvattaa mielikuvitusta: mitä minä haluaisin tehdä ja miten? Näitä taitoja on hyvä harjoitella lapsesta asti. Kaikille kun maailma ei tule vastaan valmiina.
"Äiti on parempi äiti lapsille, kun saa välillä omaa aikaa". Joo, hyvin mahdollista monen kohdalla. Hengähdystauko virkistää. Mitäs jos päiväkotien henkilökunnan sijaan isä, isovanhemmat, kummit tai esim. MLL:än lastenhoitajat toimisivat ammoina? Myös avoin päiväkoti on hyvä! Se olisi lapselle helpompaa. Päivähoitopäivä on lapsen työpäivä, vaikka siellä "vain" leikittäisiin. Lapsi joutuu moneen haastavaan sosiaaliseen tilanteeseen jo muutaman tunnin aikana toisten lasten ja aikuisten kanssa, mitkä väsyttävät lasta. Turha pientä lasta alatistaa niille liiaksi.
"Ollaan maksettu 15 päivästä, joten tuodaan nyt sitten loppuviikko joka päivä": MITÄH??! Tuskin tätä tarvitsee enempää avata. Kyllä sitä rahaa laitetaan turhempaankin, kuin käyttämättä jätettyihin päivähoitopäiviin.
"Lapsi oppii sosiaalisia taitoja". Alle kolmevuotias ei opi mitään sellaisia sosiaalisia taitoja päiväkodissa, joita ei oppisi omassa kodissaan vanhemmiltaan. Vanhemmat on se tärkein kasvatusvaikuttaja. Jos kotona lyödään, ei pyydetä anteeksi tai puhutaan rumasti toiselle, ei me paljon voida päivähoidossa tilannetta korjata. Pieni lapsi oppii joko taistelemaan huomiostaan isossa ryhmässä tai vetäytymään syrjään. Hän ei saa tarpeeksi turvallisen ja tutun aikuisen huomiota, jota sen ikäinen tarvitsee. Sen ikäisten leikki on vielä pitkälti rinnakkaisleikkiä: eivät sen ikäiset lapset rakenna ja vie leikkiä eteenpäin yhdessä, he keskittyvät itseensä. Leikkikaverit on tärkeitä pienestä pitäen, mutta niitä on muuallakin kuin päivähoidossa: tuttavaperheet, sukulaiset, kerhot ym. Nykyään on jo fakta, että isoissa ryhmissä lisääntyy keskittymisvaikeudet ja tarkkaavaisuuden ylläpitämisen ongelmat. Ihan vain siksi, koska koko ajan on hälinää ympärillä. Lapsi ei opi keskittymään pitkään yhteen asiaan, vaan lähtee helposti seikkailemaan leikistä ja tekemisestä toiseen.
Nykyisin ei enää "käytetä" samaan malliin sukulaisia ja ystäviä. Heidän luokse ei mennä leikkimään eikä heiltä pyydetä hoitoapua. Ei viitsitä vaivata... Meille mieheni kanssa tärkein kummien kriteeri on se, että voimme ilman huolta ja tunnontuskia pyytää heitä silloin tällöin hoitamaan lastamme, omaa kummilastaan.
Ymmärrän sen, jos ei ole tukiverkostoa ja yh-vanhempi haluaa lepohetken tai pariskunta tunnin yhteistä lapsetonta aikaa. Mutta niitä vaihtoehtoja on muitakin, kuin monen lapsen ja aikuisen päiväkotiryhmä useasti viikossa monta tuntia kerrallaan. Ihailen muutamaa perhettä joissa on monta lasta: silti he ottavat sisarustensa lapsia hoitoon vuoretellen. Tällöin lapsiluku nousee yli kemmeneen yhden katon alla. Ja mitäs se haittaisi, lapsilla on kavereita ja he rakentavat ihania muistoja serkkujensa kanssa.
Minä en ole ollut päivähoidossa. Äiti ja mumma on hoitanut minua ja sisaruksiani. Olen käynyt kerhoissa ja serkkujeni luona. Miten ikimuistoisia onkaan kyläilyt vanhempieni mukana toisissa lapsiperheissä! Ei tarvittu päiväkotia luomaan virikkeitä tai sosiaalistamaan. Tarvittiin vain normaalia elämää, arjen riemuja ja tylsyyttä, ja vanhemmat jotka ymmärsivät tavallisen perhe-elämän riittävän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti