Onnea on...

Terveys. Tasan viikko sitten kyynelehdin miehelleni onneamme, koska olemme terveitä. Tämä tapahtui Hesen autoluukulla, kun muistin kerran siellä tapaamamme sokean miehen, joka oli eksynyt rakennuksen taakse. Mieheni auttoi hänet oikealle ovelle, ja sokea herra otti asian rennosti. Minulle kuitenkin tuli tuosta tosi paha mieli. Otan joskus ihmisten surut, tuskat ja epäonnistumiset liiankin empaattisesti.
 No tosiaan viikko sitten tuli aivan itku silmään, kun mietin omaa onnellista tilannetta (enkä tarkoita, että esim. ko sokea mies olisi onneton tai vähemmän onnellinen), koska olemme terveitä ja "normaaleja". Ja sitten! Maanantaina tipuin hevosen selästä ja musta tuli yksikätinen - onneksi vain hetkeksi.
 Miten vaikeaa olikaan ensimmäiset päivät käyttää vain yhtä kättä, ja sekin oli se VÄÄRÄ käsi. Arkipäivän hommat kestivät tuhat kertaa kauemmin kuin yleensä ja vikaliikkeet sattuivat. Torstaina tuli raivokohtaus, koska en saanut PYYHITTYÄ PÖLYJÄ! Käsi ei vain noussut hyllylle asti. Eilen en  saanut meikattua kunnolla enkä laitettua hiuksiani kaveripariskunnan tupareihin. Kirjoittelu koneella onnistuu, mutta sattuu. En halua käyttää särkylääkkeitä, mutta jos jätän ottamatta kipu yltyy niin, että oksettaa ja pää meinaa räjähtää.
 Mies on ollut loistava apua, mutta silti olen ollut surullinen tilanteesta. Eihän tälle mitään voi, mutta... En haluaisi olla näin avuton. Ei huvita mennä kauppaan kurottelemaan hyllyille ja hiusten peseminen on tuskaa. En voi mennä lenkittämään koiriamme yksin ja ratsastus taitaa olla vielä kaukana...
 Ehkä tälläkin jutulla oli jokin merkitys. Ja taas treeniin taukoa! Tai voisinhan mä bodata tota tervettä kättä, tietty... Etsitään tämän tapahtuman tarkoitusta vielä, jos se joskus avutuis.