No niin!

Josko elämä alkaisi voittaa ja voisin istua koneella sen verran, että saan kirjoitettua tänne hieman kuulumisia. Viikosta 15 asti olo on ollut sen verran huono, että oon kotona vain syönyt ja maannut (ja välillä syönyt maakuultani). Ja siis kaikki tämä johtuu siitä, että jo tuolloin pieni elämä voitti ja näyttää voivan nytkin hyvin! Suuren suuri unelmamme on toteutunut ja olen raskaana. Ultrissa kaikki on näyttänyt olevan hyvin ja pikkuisen sydän lyö vahvasti. Se pieni sydän onkin mun lemppari! En juuri ole katsonut esille tullutta nenänpäätä tai huitovia jalkoja, koska kaikki huomioni kiinnittyy sydämeen. Kauneinta ja tärkeintä mitä olen nähnyt. Meidän lapsen sykkivä sydän.
 En vieläkään ole päässyt tämän raskaus-asian yli! Tämä tuntuu niin uskomattomalta! Joo, koko ajan syntyy maailmaan ihmisiä, mutta silti... Miten voi olla mahdollista, että me saadaan tällainen onni?? Tiedostan, että jokainen päivä on lahja, koska vain voi käydä mitä vain. Mutta tämä, nämä raskauden ekat kuukaudetkin on jo iso asia. Tämä on eniten, mitä olemme ikinä saaneet. Jos kaikki menee hyvin, me saadaan lapsi vielä tämän vuoden aikana. Se on niin uskomatonta!
 Jonkin verran olen myös häille antanut huomiota. Kutsut on postitettu ja osa jaettu. Viimeisten pitäisi olla perillä tiistaina. Vihkipaikka on valittu luonnonhelmasta veden ääreltä ja varapaikka sateen sattuessa pienestä sairaalakirkosta. Molempien puvut on hommattu - toki mun omaan täytyy tehdä pieniä muutoksi lähempänä häitä. Sain tutun ompelijan onneksi tekemään sen. Olen myös istuttanut leikekukkia ja toivon, että saan niistä kimppuun kukat. No, katsotaan... Miehen sisko on käynnyt sidontakurssin ja lupautui tekemään kimpun.
 Liikunta on jäänyt aika vähälle. Entisen 2-3 tunnin sijasta liikun nykyään noin puoli tuntia per päivä. Neuvolalääkäri sanoi, että voin aloittaa liikunnan lisäämisen heti, kun voimat ja olo sen sallivat. Ratsastaminen on onneksi vielä onnistunut! Sitä hetkeä pelkään, kun tajuan joutuvani heittämään selässä istumiselle hyvästit kuukausiksi. En todellakaan halua vaarantaa sikiön oloja, joten lopettelen viimeistään silloin, kun maha alkaa kasvaa. Tällöin putominen aiheuttaa vaaran, samoin kuin mahdolliset potkut. Onneksi tuo heppa on nykyään rauhallinen ja ei ole ikinä potkinut tms häjyillyt.
 Vaikka olo on ollut kamala ja hirveän väsynyt, elämä on silti ollut ihanaa. Olen tosiaan ottanut lunkisti: nukkunut päikkäreitä ja löhöillyt sohvalla. Välillä olen pystynyt tehdä esim. ruokaa ja siivoilla, mutta en muista koska viimeksi olisi ollut imuri kädessä. Onneksi tuo mies on kantanut kortensa kekoon ja ottanut päävastuun siivouksesta ja koirien lenkittämisestä. Molemmille raskasta tämä alkuraskaus! Toivottavasti pian helpottaa:)