Äidin tunteiden kirjo

Juttelin tänään töissä äidin tunteista vanhemmuutta ja lapsiansa kohtaan. Siitä, miten välillä tulee paha mieli ja huono omatunto omista ajatuksistaan. Esim siitä, kun voi ymmärtää niitä äitejä, jotka jättävät perheensä ja lähtevät. Siitä, kun välillä tuntuu, että vihaa omaa lastaan. Siitä, kun välillä ei jaksa sanoa lapselle muuta kuin "nyt hiljaa".
 Itse voin kuvitella näitä tunteita, mutta en  voi tuntea niitä. Vain äidit voi tuntea ne. Sen uskomattoman syvän rakkauden, mutta myös ne negatiiviset tunteet. Sen vihan itseään ja tunteitaan kohtaan, kun haluaisi jättää lapsensa oman onnensa nojaan. Sen pettymyksen itseään kohtaan, kun on sanonut lapselleen pahasti. 
 Tunteista puhuessamme tulin siihen tulokseen, että äidin ja lapsen välinen suhde on erityisen voimakas, mutta kuitenkin silti kahden ihmisen välinen suhde. Niin kuin jokaisen ihmisen kanssa välillä menee hermot, samoin lastensa kanssa. Ja mikäs sen parempi tilanne opettaa lapselle tunteiden käsittelyä ja säätelyä! Lapselle on hyvä näyttää tunteita ja kertoa millaisia ne on ja mistä johtuu. Ikinä ei kuitenkaan saa lasta haukkua tai kertoa vihaavansa lasta. Voi kertoa vihaavansa sitä, kun lapsi huutaa tai lyö. Voi kertoa olevansa pettynyt, kun lapsi valehtelee. Voi kertoa lapsen "mä vihaan sua" sanojen satuttavan. Mutta kuinka siihen pystyy?
 Miten malttaa pitää itsensä aikuisena ja fiksuna, kun suututtaa? Tämä on varmasti persoona kysymys, mutta toisaalta aikuisen tulee olla aikuinen myös vihaisena. Aikuinen ei voi lapsen kanssa saada itkupotkuraivareita. Hän saa olla vihainen, mutta oma tunteiden purkaminen tulee pystyä pitämään aisoissa. 
 Mulla keittää helposti mieheni kanssa. Jännä nähdä miten käy, kun meillä on lapsia. Muuttuuko oma käytökseni? Olenko rauhallisempi lasteni kanssa? Ainakin toisten lapsien kanssa olen rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi. Mutta onko se oma tässäkin asiassa eri...?