Mä oon nuoresta saakka ollut sitä mieltä, että jos kerta lapsia tekee täytyy olla valmis huolehtimaan niistä hyvin. Ei riitä, että ne selviää hengissä lapsuudesta, vaan kasvatuksen ja huolenpidon tulee tukea lapsen kehitystä ja mahdollistaa hyvinvointi kaikilta osa-alueilta. Nyt kun oma "lastenteko" aika on käsillä, jännittää onko musta siihen? Olenko varmasti hyvä äiti? Siis sellainen joka jaksaa, ja enemmän kuin vain ne pakolliset asiat. Sellainen, joka on kiinnostunut lapsensa elämästä, on kannustava, puhuu lapselle kunnioittavasti ja tukee tätä - niin kävelemisen opettelussa kuin raivokohtauksien käsittelyssä. Haluan olla äiti, joka ottaa lapset mukaan leipomiseen, vaikka sotkua tuleekin enemmän. Haluan olla äiti, joka hymyilee lapselle aidosti ja katsoo silmiin, vaikka olisi niin väsynyt, että silmiin koskisi. Haluan olla äiti, joka ei räyhää turhasta.
Mun viime vuosi oli raskas, monesta eri syystä. Usein mulla oli paha mieli siitä, miten huono avovaimo olin. Ei kukaan halua kumppanikseen masis valittajaa. Ja kaikkein vähiten haluan sellaista lapsieni äidiksi! Tiedän, että äitinäkin tulen olemaan joskus väsynyt. Mutta en halua väsyä äitiyteen, kuten esimerkiksi töihin. En halua tiuskia lapsilleni, kun he kyselevät miljoonatta asiaa tunnin sisällä. Enkä halua, että mieheni joutuu jaksamaan kahden edestä (se kyllä häneltä onnistuisi). Onko musta äidiksi?
Omat odotukseni äitiyttäni kohtaan ovat korkella. Toisaalta odotan meidän lapsiperhe-elämältä tavallista arkea: kotona oleilua, ruuan laittamista, laulelua, pelailua (lautapelejä, ei konsoli!!!), ulkoilua, tallilla käyntiä jne. En siis mitään erikoista - jokaisen lelun ja vaatteen itse tekemistä tai vaan oman puutarhan sadosta valmistettua ruokaa. Haluan olla läsnä oleva äiti. Kuten hoitolapsen kanssa olen nyt oppinut olemaan. Joo, hän on meillä kerran kuukaudessa viikonlopun, joten sen ajan kotihommat ym. voi odottaa (ei ne meillä odota. Esim. nyt pyörii pyykkikone ja laitan vaatteet kuivumaan ja viikkaan kuivat kaappiin, kun lapsi menee nukkumaan ja puolen tunnin tehosiivouksen ehtii tehdä aamupalan jälkeen lapsen leikkiessä sen aikaa yksin tai mieheni kanssa). Uskon arjen sujuvan, vaikka ruokailu kestäisikin reilu puoli tuntia höpöttelyn takia. Eipähän ainakaan olisi kiire töihin!
En tiedä mitä haluan muiden äitien sanovan minulle. Olet varmasti tosi hyvä äiti! Tai: Kaikki sitä välillä väsyy, älä välitä! Kun mä en halua väsyä... Haluan äitiyden olevan voimaannuttava asia, eikä voimat ja yöunet vievä elämänvaihe. Haluan hehkua äitiyden onnea, olla mieheni ja lapsemme/lapsiemme kanssa ihana perhe. Haluan idyllin, joka on tarpeeksi vahva ja kaunis, että hellyys toistemme välillä säilyy väsymyksen ja kaaoksenkin keskellä. Haluanko jotain mitä ei voi saada?
En tarkoita, että olisi huono äiti, jos olisi erilainen kuin mainitsemani äitityyppi. Sama kuin jos sanon haluavani olla hoikka, ei pyöreämpien ja laihempien tarvitse siitä hermostua. En arvostele muita kertoessani millainen itse haluaisin olla. Minulla on aika vahvat mielipiteet tällä hetkellä äitiydestä. Uskon, että ne muuttuvat jonkin verran, jos joskus olen itse äiti. Työkaverillani on varmasti kohta jo kirja aiheesta Muistuta tästä asiasta, kun hänellä on omia lapsia ;) Sen verran kärkkäästi olen arvostellut lastenkasvatustyylejä. Mutta kai se on ihan normaalia haluta vain parasta lapselleen. Onkohan nyt kuitenkin rima noussut liian korkealle? Tieto lisää tuskaa. Enpä olisi paljon parikymppisenä miettinyt aitoa läsnäoloa ja kehitysvaiheen mukaista herkkyyskausien seuraamista taikka turvallisuudentunteen luomista lapsen eri irtaantumisvaiheissa. Välillä tuntuu, että otan vanhemmuuden liian vakavasti, mutta mielestäni se on vakava asia. Tai siis siihen tulee suhtautua vakavasti, jotta sen hoitaa hyvin. Ja se ei tietenkää tarkoita hassuttelun ja leikkimisen unohtamista:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti